Radiotaxi, oh no!

- Me käskettin sen kuskin sulkea se radio! Gin Tonic jäähtyi kollegan kourassa kun hän painokkaasti kertoi säästämistaidostaan. Hotelli Boscolon aulabaarin viileys ei poistanut kuumottavaa ajatusta radion kuuntelun hinnasta veronalaisessa radiotaxissa. Supplemente 3000 lira!

Johan pomppasi, ajattelin minäkin. Kuinkas nyt radion kuuntelu taksissa voi Italiassa voi olla noinkin kallista. Nykyrahassa vajaan kahden euron maksu ei tunnu päätä huimaavalta, eikä se ollut oikeastaan silloinkaan. Kyse oli enneminkin periaatteesta. Siitä että kun kerran ollaan ulkomailla niin vältetään kaikenlaisia huijareita ja huiputtajia. Radiotaxi oli nyt tulilinjalla.

Kollegat, siis kilpailijafirman kundit, istuivat rennosti pehmeissä nahkatuoleissa nauttien virvokkeistaan. Me matkustimme junalla Vicenzaan joka päivä messuille, he välttivät vaivaa ja käyttivät taksia ovelta ovelle. Vicenzassa yöpyminen ei tullut kuuloonkaan, Vicenzan korumessut täyttivät hotellit pitkäksi aikaa etukäteen ja hinnat olivat pilvissä. Meidän oli pakko hillitä kustannuksien kertymistä yöpymällä messujen ajan Veronassa.

Illalla, kun taas tapasimme suomalaiset tuttumme raskaan päivän jälkeen hotellin aulassa kertailimme päivän tapahtumia joviaalisti jutustellen. Vältimme visusti puhumasta bisneksistämme, tai vain ylimalkaisesti tyyliin, joo me nähtiin kaikkea mielenkiintoista. Siksi taksista puhuminen oli turvallinen aihe, siinä ei voinut vahingossa paljastaa liikesalaisuuksiaan kilpailijalle. 

Isonkin firman omistajat siis säästivät missä voivat, mutta ei tietenkään missään sellaisessa minkä katsoivat välttämättömäksi, kuten iltadrinksut.  Pidimme mielessä säästövinkin, radio kiinni taksissa ja loppusumma olisi 3000 liiraa pienempi. 

Oikeastaan säästövinkki oli ihan järkeenkäypä. Italia on outo maa ja he tottelevat vain jos huutaa kurkku suorana kädet heiluen COMPRENDE?! Messujen pääkahvilassa sai sämpylämestarilta ostettua leipää vain etukäteen maksetulla kuitilla. Cassa puhui kyllä sujuvaa italiaa minun englanninkielisen kysymykseni päälle. En ollut tutustunut latinan alkeisiin kuten veljeni, joten ymmärtänyt sanaakaan tomeran kasöörin kuivakkaista huomautuksista. Missään ei tietenkään ollut ruokalistaa tai mitään ohjetta kuinka tilata syötävää kassalla. Ei auttanut kuin luovuttaa 30 min jonotuksella hankittu puheoikeus kassan kanssa seuraavalle ja marssia sämpylöiden luokse katsomaan minkä nimisiä ne olivat. Kaikenlaista Ciabattaa olikin tarjolla, nimikkeitä oli valehtelematta useita kymmeniä. Kysyin vaimoltani erityisen yksilöidysti minkälaisen version täytetystä leivästä hän halusi.

Aurinko porotti ankarasti niskaani kun kertailin italialaisittan sämpylöiden nimiä ja jonotin yläkerran kuumassa kahvilassa uudestaan kassalle. Voitto, sain maksettua sämpylät ja juomat! Kuitti mukaan ja sämpyläntarjoilujonoon. Lopulta saimme eväät muoviselle tarjottimelle ja nautimme lounaamme paahtavan auringon alla kattoterassin korkealle nostetun pikkuruisen baaripäydän ympärillä seisten.

Tätä italialaista palvelukulttuuria vasten ajatellen Radiotaxin supplemente maksu oli ymmärrettävä. Illalla kun messut sulkeutuivat päivä alkoi painaa meidänkin jaloissa. Kotimatkalla päätimme kulkea viimeisen legin junasta hotellille taksilla. Olimme kävelleet messuilla ainakin kymmenen kilometriä nahkakengissä ja varpaat kaipasivat lepoa.

Istuessani maksajan paikalle huomasin keltaisen tarran kojelaudassa. Ei se nyt ihan suomea ollut, mutta selkeästi siinä luki taksin tilauksen maksavan erikseen 3000 liiraa. Firman nimi oli Unione Radio Taxi Verona, mutta tarrassa ei sanallakaan mainittu radion soitosta, vaan kyse oli kuljetusyhtiön nimestä joka viittasi kyydin tilaustapaan.